Minestrone

Leipä ja lusikka tekevät kuvasta taiteellisen.

Hetken aikaa piti muistella että minkä ihmeen takia minulla on jääkaapissa puolikas kaali. Kotvan kuluttua harmaat aivosolut muistuttivat että tein siitä ensimmäisestä puolikkaasta lisuketta makkaroille. Ei tullut yhtä hyvää kuin hapankaalista. Toinen puolikas on kuitenkin jäänyt odottamaan päätymistä keittoon. Projekti kuitenkin viivästyi ensin sen takia että ruskeat papuni olivat päässeet kaapissa homehtumaan. En tajua mitä niille on käynyt mutta kunnon kellaridunkkis niistä lähti ja totesin ne syömäkelvottomiksi. Sittemmin olen todennut olevani liian kiireinen kun minulta kestää kolme viikkoa että saan järjestetyksi matkan Hakaniemeen sellaiseen aikaan että aasialaiset kaupat ovat auki. Okei, papuja saa myös lähimarketista, mutta piti saada myös korianteria ja paria maustetta. Reissua viivästytti lisää havainto siitä että pakastettu lehtipinaatti oli myös päässyt loppumaan ja koska sitä pitää hakea Stockmannilta asti, ei reissulle meinannut löytyä millään aikaa. Vaikeuksien kautta päädyttiin kuitenkin viimein voittoon ja sain hommattua pavut ja pinaatit. Tuloksena on suuri keitto:

Minestrone

1 pkt (140g) pekonia
oliiviöljyä
2 sipulia pilkottuna
2 dl selleriä pilkottuna
7 valkosipulinkynttä silputtuna
1/2 kaalia pilkottuna
2 tlk (1kg) tomaattimurskaa
1,5 litraa ankkalientä
??? pakastettua lehtipinaattia
??? pastaa
basilikaa, oreganoa, meiramia, chilihiutaleita, mustapippuria, suolaa fiiliksen mukaan

Kaksi päivää ennen keiton tekoa laitetaan pavut likoamaan. Edellisenä päivänä keitetään pavut kypsiksi.

Pekoni laitetaan kylmään pataan ja kuumennetaan kunnes se alkaa ruskistua. Sipulit ja sellerit heitetään sekaan ja paistellaan viitisen minuuttia. Valkosipuli lisätään joukkoon ja paistetaan vielä minuutti ennen kuin pataan kipataan tomaattimurska ja ankkaliemi. Kun seos kiehuu, lisätään kaali ja keitetään puolisen tuntia.

Ilmeisesti minun terminologiassani pilkottu on suurempaa hakkelusta kuin silputtu. Tarkkoja määritelmiä siis.

Lähes vege!

Resepti on jälleen Food Wishes -inspiroitu, mutta koska satsi on suurinpiirtein kaksinkertainen, määrät ovat korkeintaan sinne päin, pavut ovat erilaisia, en viitsinyt ruveta loppusyksystä metsästämään lehtimangoldia ja koska John sanoo itsekin että tätä safkaa ei tehdä reseptillä, voinen todeta että kyseessä on ennemminkin raaka-aineraportti. Esimerkiksi ankkalientä ei yleensä ole pakkasessa, joten sitä ei varmaan usein tule tähän käytettyä. Tänään oli. Selleriä oli sitäkin pakastimessa purkinpohjat jotka käytin kaikki. Selleriä kannattaa pakastaa sillä sitä tarvitsee aina silloin tällöin keittoihin ja liemiin mutta se menee pilalle jääkaapissa aika vauhdilla ja lisäksi pakastamisesta aiheutuva rakenteen kärsiminen haittaa liemissä aika vähän.

Tuplamäärällä työtä kaksi erilaista.

Pavut olis voinu jättää ensimmäisessä keitossa vähän raaemmiksi ja viimeistellä loppuun keitossa. Eipä tullut mieleen ja keitin tapani mukaan liian kypsiksi. Niinpä ne piti lisätä aika loppuvaiheessa. Eipä siinä mitään, laitoin samaan aikaan kuin pastan, joten pavut saivat sen viitisen minuuttia keittoa. Vähän harmittaa että ei meinaa mistään löytyä kivoja pastamuotoja. Tällä kertaa mentiin mini farfallella jota saa ihan ruokakaupasta. Olis se vaan kiva jotain hassummankin muotoisia pastoja koittaa.

Siinä on kaalia, joten se on terveellistä.

Lopputulema oli kuitenkin että keittoa saatiin. Ja täytyypä todeta että tuli todella erinomaista. Ankkaliemi lienee se joka antaa hieman yllättävän vivahteen, mutta maku on täyteläinen ja tasapainoinen. Chilihiutaleista tuli juuri sopiva määrä tulisuutta verrattuna tomaatin happamuuteen ja tuhdit kasvikset (sekä pari pientä pekonia) antavat ryhtiä soppaan. Päälle kun raastoi vielä kunnolla parmesaania, lorautti oliiviöljyä pintaan ja kahmaisi kaveriksi kotitekoista hapanleipää niin toisen lautasellisen jälkeen oli masu killillään mutta lisää teki vielä mieli. Kyytipojaksi kaadoin kotitekoisen belgialaistyylisen vehnäoluen ja paritus oli yllättävän onnistunut.

Kaikki paranee lisäämällä juustoa.

Jos sanasta minestrone tulee mieleen jotain mitä tarjottiin peruskoulussa (kuten minulle tulee), kannattaa ehdottomasti koettaa tehdä kunnollista minestronea. Maailmassa on joitakin ruoka-aineita joihin liittyy syystä tai toisesta negatiivisa assosiaatioita. Joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Överit halvalla tequilalla on aika yleinen syy siihen että kukaan ei halua maistaa kunnon tequilaa, vaikka kyseessä on todella erinomainen väkijuoma. Monesti ruoan kanssa syy on kouluruoassa. Koululaitos tuottaa naurettavan halvalla sapuskaa jonka tarkoitus on ravita kouluikäiset jaksamaan koulupäivän yli. Hatunnosto tästä heille jotka järjestelmän ovat toteuttaneet! Joskus edullisuuden seurauksena kuitenkin on ruokalajeja joista jää vähemmän mairittelevia assosiaatioita. Jostain syystä mielestäni on kuitenkin eriskummallisen hienoa ensin lukea jostakin ruokalajista (tai aineesta) josta ei pidä, ja todeta sen jälkeen että ei pitäisi olla mitään syytä olla pitämättä kyseisestä asiasta. Siinä on silloin tällöin hommaa saada itsensä vakuutettua siitä että tämä asia voi oikeasti olla hyvää vaikka tunnetasolla alitajunta kertookin että sitä on hirveää yrittää tunkea kurkusta alas ja pois ei saa lähteä ennen kuin lautanen on tyhjä. Sitten kun itsensä pistää kyseistä mättöä tekemään ja saa aikaan jotain erinomaista, tuloksena on sellainen voittajafiilis että herkempiä heikottaa.  Tämä keitto on yksi niistä joista oma mielikuvani on vähemmän imarteleva laihasta makaroonikeitosta, jossa on jotain puristekinnkusuikaleita lillumassa kaalin ja tomaatinpalojen seassa. Keittoa ei kuitenkaan olisi nimetty koulun keittiössä minestroneksi, ellei kyseisellä ruokalajilla olisi jonkinasteista klassikkoruokalajin asemaa italialaisessa keittiössä. Ja ruokalajit, joilla on edes jonkinasteinen klassikkoasema, ovat yleensä kokeilemisen arvoisia.

Kokeilemisen arvoista.