Bataattinen vegechili

Hot stuff, baby!

Viilenevän syksyn kunniaksi piti pistää padallinen chiliä porisemaan. Klassisesti kuulemma kinastellaan siitä kuuluuko Oikeassa chilissä olla papuja vai onko kyseessä puhtaasti liha-annos. Koska en halua ottaa kantaa näin voimakkaisiin ruokapoliittisiin kysymyksiin ja koska haluan kannattaa veli Oskalaa joka todistaa blogissaan väkevästi, tehtiin tämä setti kokonaan ilman lihaa. Tätä mättöä on tullut testattua joskus aikaisemminkin ja hyväksi se silloinkin havaittiin. Reseptin tarjosi Chef John videoblogistaan Foodwishes. Mielestäni hieman erikoisesti hän tarjoilee annoksen ilman minkäänlaista lisuketta. Toki padassa on hyvä määrä kamaa jota monissa olosuhteissa pidettäisiin lisukkeena, mutta itse koen että näin tumman makuinen ja täyteläinen satsi kaipaa kylkeensä jotain vaaleaa ihan vaan luomaan kontrastia. Tällä kertaa se oli riisiä, mutta kunnon kimpale vaaleaa leipää ei ole huono ajatus sekään.

Siitä harvinainen resepti muuten, että taitaa olla vegen lisäksi jopa vegaaninen, gluteeniton ja vielä maidotonkin, olettaen että on valmis luopumaan ah niin herkullisesta ranskankermanokareesta annoksensa päällä.

Bataattinen vegechili

2 bataattia (ehkä noin kilo?)
1 tl nestesavua
1 tl suolaa
1 rkl oliiviöljyä
chiliä maun mukaan

oliiviöljyä paistamiseen
1 sipuli
4 valkosipulinkynttä
1 paprika
2 tl juustokuminaa
1 tl paprikaa
1 tl oreganoa
1 tl kaakaojauhetta
1 rkl maissijauhoa
ripaus suolaa
ropaus sokeria
2 tlk tomaattimurskaa
2 tlk mustapapuja

Batatit kuoritaan ja kuutioidaan tasakokoisiksi kuutioiksi. Kuutiot laitetaan kulhoon savun, suolan, chilin ja oliiviöljyn kanssa ja pyöritellään kunnes päällä on tasainen kerros mausteita. Levitetään uunipellille ja paahdetaan uunissa 225 asteessa puolisen tuntia, eli kunnes bataatit ovat pinnalta kuivahtaneet ja saaneet hieman väriä. Annetaan jäähtyä.

Sipulit, valkosipulit ja paprikat silputaan sopivan kokoisiksi. Kuullotetaan seosta paksupohjaisessa kattilassa viitisen minuuttia, jonka jälkeen lisätään juustokumina, paprika ja oregano. Jatketaan kuullottamista hetken aikaa. Kaadetaan päälle tomaattimurska ja loraus vettä. Kun seos porisee, lisätään kaakaojauhe, maissijauho sekä sopivasti suolaa ja sokeria. Jätetään hautumaan puoleksi tunniksi.

Lisätään joukkoon pavut ja bataatit. Annetaan poreilla vielä vartin verran, jonka jälkeen tarkistetaan maku, kauhotaan kulhoihin, töräytetään ranskankermaa päälle ja koristellaan korianterinlehdillä.

Pro tip: hanki pellin kokoinen leivinpaperi.

Alkuperäinen resepti maustaa bataatit ennen paahtamista chipotle-jauheella. Sitä on kuitenkin melko vaikea saada ja jos sitä päättää hankkia, siitä saa pulittaa aika pitkän pennin. Chipotlehan on savustettua jalapeñoa, joten päätin korvata tämän fiinin tuotteen teelusikallisella nestesavua ja ihan perus extra-hot chilijauheella. Nestesavu toimikin erinomaisesti, mutta kehotan kaikkia chilikulinaarisesti orientoituja panostamaan paahdossa (paljon) parempaan paprikaan.

Resepti käskee laittamaan myös maissijauhoa, mutta mikä tahansa jauho ryhdittää rakennetta, joten sen kanssa ei kannata olla niin kauhean tarkka. Tällä kertaa jauhoista kävi maissitärkkelys. Originaaliin kuuluu myös tuoretta jalapeñoa, jota en kokenut tarpeelliseksi laittaa varsinkaan kun sitä ei kaupasta löytynyt ja turhan tulinen chilijauhe tuo potkua sekin. Hyvä idea voisi olla koettaa käyttää tähän purkki-chipotlea. 

Näitä voisi vetää tällaisenaankin.

Chilistä tulee sanalla sanoen erinomaista. Täyteläistä, tummaa, miedosti tulista ja kaikinpuolin herkullista. Kun ulkona on kylmää ja märkää, tämä annos on omiaan tuomaan vähän sisäistä lämpöä kaamoksen keskelle. Paahtamisen seurauksena bataatit pysyvät kivasti kasassa ja niiden maku voimistuu. Niistä tulee myös miellyttävän makeita, mikä toimii oivallisesti maanläheisten makujen kanssa. Kaverina tosiaan toimii vaalea leipä tai riisi, mutta miksei myös perunamuussi tai polenta? Ranskankerman voinee myös korvata tilanteeseen soveltuvalla kermaisella ja täyteläisellä juustolla. Tämä setti ei myöskään säikähdä säilyttämisestä, joten tätä voi laittaa joko jääkaappi- tai pakasterasiaan odottamaan seuraavaa nälkää.

On muuten aika haastavaa saada Lumia 900 kameralla asiallisia kuvia kun käytössä ei ole päivänvaloa tai hyvin kirkkaita lamppuja. En koskaan ajatellut olevani kamerahifistelijä, kuten kuvamateriaalistani saattaa pystyä päättelemään, mutta tällä vehkeellä ei kyllä kannata lähteä ottamaan edes satunnaisotoksia sapuskasta. Tai sitten pitää olla huomattavasti minua parempi valokuvaaja...

Ei se kattilassa näyttänyt liisteriltä.

Graff

Saunajuomaa.

Käymistuotekiinnistukseni aikana (joka siis juontaa juurensa kauas historiaan) olen ollut kiinnostunut myös niin siideristä kuin hunajaviinistäkin (mead). Näihin tuotteisiin tutustuessani internetin ihmemaassa törmäsin useisiin erikoisiin termeihin, erityisesti hunajaviinipuolella: Cyser on omenoista tehtyä hunajaviiniä, Methgelin tehdään yrteistä ja mausteista, Melomel hedelmistä ja Braggot maltaista. Näiden ihmeellisten termien, sekä koko kirjavan olutterminologian lisäksi ulkomaisten kotikäyttäjien suosikkeihin kuului Graff, eli maltainen siideri tai omenoista tehty olut, tulkinnasta riippuen. Vasta aivan taannoin kun kiinnostuin asiasta uudemman kerran ja kävin tätä tuotetta tarkemmin tutkimaan, minulle paljastui että toisin kuin edellämainitut termit, tällä ei ole mitään historiallisia peruja. Se on peräisin Stephen Kingin kirjasarjasta The Dark Tower. Tässä teoksessa jota monet klassikoksi tituleeraavat, tätä kamaa kuulemma litkitään sen kummemmin sitä selittämättä. Itse olen kyseiseen saagaan tutustunut vain sen sarjakuvaversion kautta, joten tietämykseni aiheesta on rajoitettu, mutta kyllä ne sarjiksessakin kyseisellä nimellä varustettua virvoketta litkivät. TDT wiki kuitenkin kertoo juoman nimen olevan "graf".

Daniel Andersonin visio Mustasta Tornista

No miksi siis tehdä kyseistä tuotetta mikäli ei ankarasta fanittamisesta ole kysymys? Väittävät että se maistuu hyvältä. Ja koska aikaisemmissa siiderikokeiluista ei ole tullut niin paljoa menestystä että niitä viitsisisi toistaa muuntelematta. Ja siksi että uusia asioita on kiva kokeilla, varsinkin kun niitä voi kokeilla 4,5 litraa kerralla jolloin viemäröitäväksi jää vähemmän epäonnistumisen sattuessa. Verkon tunnetuin aiheeseen liittyvä resepti taitaa olla Brandon O's Graff, josta oli hyvä hakea inspiraatiota. Itse resepti meni aika lailla uusiksi, sillä alkuperäinen on uuteresepti ja minä halusin käyttää pois yli jääneitä maltaita että pääsee ostamaan kohta uusia. Kyseinen resepti myös tuottaa melko tujua kamaa ja minä kun tykkäisin juoda sellaisia joista en olisi yhden jälkeen vielä pöydän alla, joten laimeampaakin päädyin tekemään.

Omenakuutiosta siideriksi.

Päätin myös että jos kerran sidukkaa ruvetaan tekemään ja aikaisempi kokemus on osoittanut että kaupan mehulla ei kummoista herkkua saa aikaan, niin ostetaan sitten parempaa juissia. Oikeista omenoista olisi tietysti ollut hienoa tehdä, mutta helsinkiläisasujana asia on hieman vaikea ja lisäksi omenapressiprojektini joka meni jäihin pari vuotta sitten ei ollut kestänyt varastointia ihan oletetulla tavalla. Joten pressi polttopuiksi ja lähikaupasta hakemaan parasta mitä löytyy. Kymmenen euron pakettihinta kirpaisee kyllä vähäsen, mutta ei ole iso menetys jos tästä nyt ei kummoista tule. Ja on muuten hyvää omenamehua.

Graff

Speksit:
Satsin koko: 4,5 litraa
Panopäivä: 29.9.2013
Pullotuspäivä: 18.10.2013
OG: 1.053
FG: 1.006
Alkoholia: 6,4%

Maltaat:
275 g Maris Otter + Pale Ale + Pilsner  maltaita
35 g Crystal 100EBC
35 g Crystal 300EBC
15 g Vehnämallas

Muut:
3,0 l Grannas Äppel omenamehua

Humalat:
2 g East Kent Goldings @ 60 min

Hiiva:
Safale US-05 (2. sukupolvi)

Mäskäys:
60 min, 69C, 1,5 l vettä. Huuhtelu ehkä noin litralla.

Keitto:
60 min

Käyminen:
1. viikko 19C + 2 viikkoa 18-20C


Tämähän on siitä erikoinen projekti että 300 g maltaita ja 1,5 l vettä on aivan naurettavan vähän. Tämän pystyy mäskäämään kasarissa jos sattuisi huvittamaan. Se tietysti helpottaa logistiikkaa jonkin verran, mutta  näin pieni mäskäys ei pysy lämmöissä sitten ollenkaan. Ei niin yhtään. Lämpötila saattaa heittää viisi astetta parin minuutin aikana. Käytännössä mäskäyslämpötila oli melko tasajakautunut satunnaismuuttuja välillä 66-73, joskin loppuvaiheilla hirveällä sähläämisellä se alkoi muistuttaa hieman enemmän normaalijakaumaa. Toimivaksi keinoksi paljastui hellalla pitäminen, eli parit viissenttiset (kolikot) levyn päälle, levy ykköselle ja kansi päälle raolleen. Alkoi totella hieman paremmin.

Minimäski

Tarkoituksena oli kuitenkin siis saada aikaan vierre jossa olisi paljon pitkiä sokereita jotta juoma saisi reippaasti ryhtiä, muttei kovin paljon lisää alkoholia. Niinpä tavoitelämpö oli tuo 69C ja yritin ampua useammin yli kuin ali, jotta alpha-amylaasi tykkäsi. Käymiskelpoiset sokerit tulevat (toivottavasti) omenamehusta. Ennen maltaiden lisäämistä omenamehun ominaispaino oli 1.050 joten tuo kun tuosta käy pois niin pitäis päätyä jonnekin viiden voltin hujakoille. Saa nähdä.

Humalaa minulla on edelleen vain kahta tyyppiä, joten myös tähän satsiin humpsahti sitten tuota East Kent Goldingsia. Kokonaista kaksi grammaa, joten ei pitäisi tulla liian kitkerää kamaa.

Itäisiä Kenttejä.

Hiivana käytin toisen osan hiivapesuharjoituksestani tullutta Safalen US-05:ttä. Otin purkin jääkaapista lämpenemään kun aloitin mäskäyksen, kaadoin suurimman osan hiivan päällä viettäneestä kirkkaasta vedestä pois ja sekoitin loput juoksevaksi liejuksi, jonka kaadoin sen kummemmitta seremonioitta käymispulloon. Ilmasin normaaliin tapaan ravistelemalla ja sijoitin käymiskaappiin 19C lämpötilaan.

Väriin olen ottanut mallia kuralammikoista.

No parin viikon päästä pistettiin sitten pulloihin. Pettymys oli aikamoinen, sillä vierre oli käynyt aivan liian kuivaksi asti. Korkean mäskäyslämpötilan tarkoituksena oli nimenomaan tuottaa makeampi lopputulos, mutta ilmeisesti mäskäyslämpötilan kanssa sählääminen kostautuu nyt liian kuivana juomana. Hydrometrinäytteen maku oli kuiva ja karvas, aikalailla samaa luokkaa kuin ilman maltaita tehdyssä, halpisomenamehusta valmistetussa siiderissä. Eli aika kiljumainen. En siis odota korkkausta henkeäni pidätellen, ja olen tyytäväinen siitä että satsin koko on vain 4,5 litraa.

Ennen pullotusta.

Päästiin sitten viimein korkkaamaankin. Maku on aika lailla sitä mitä yllä povasinkin, valitettavasti. Eli aivan rutikuiva, hapahko ja ohut. Hyvin samanlainen kuin aikaisemmin tehty satsi johon oli käytetty Rainbown omenamehua ilman viljalisäyksiä. Humalan makuakaan en tästä erota. Kenties tämä pikkuisen edellistä maukkaampi on, mutta ei kyllä merkittävästi. Kyllä tätä ruoan kanssa nappaa, tai kylmänä saunajuomana, mutta en kyllä menisi tarjoamaan tätä esimerkkinä tuotteideni erinomaisuudesta.

Jos päädyn tätä vielä tekemään, en kyllä maksa kymppiä priimamehusta vaan laitan sitä halpiskamaa käymään. Siiderin teossahan mehu, joka on parempaa juotavana ei tarkoita parempaa lopputulosta. Tarvittaisiin mehua vähemmän makeista, tanniinisista lajikkeista. Tätä voisi koittaa kompensoida lisäämällä tuotteeseen tanniinia ennen käyttämistä. Mäskäys pitää myös suorittaa huomattavasti korkeammissa lämpötiloissa. Jos vaikka 75 asteella koettais. Ja lopuksi sekaan voisi lisätä hieman hiivaravinnetta, jota ilmeisesti siidereihin usein kaivataan. Mutta saa nyt nähdä tuleeko koskaan jaksettua...

Graffinen esitys pulloista.

Vihtapotut

Uuniperuna à la Saunatonttu

Piti blogata käytetystä mäskistä tehdystä saaristolaisleivästä, mutta se mokoma pääsi kohoamaan liiaksi minkä seurauksena se sitten lässähti uunissa ja eihän sellaista nyt sovi maailmalle julkaista. Mennään silti hiilarilinjalla ja otetaan esiin eräs tämän keittiön klassikoista, nimittäin vihtapotut.

Perunoitahan voi tehdä rajattoman monella tavalla. Vihtapotut on meikäläiselle sellainen sweet spot jossa yhdistyvät helppo, nopea ja maukas. Nimensä tämä annos on saanut sen aromista: kun kuumien yrttien tuoksu leijailee uunista, alkaa maaseudusta etäytyneen cityihmisen alitajunta kertoa että lähiseudulla on sauna jossa kiukaalle on juuri sihautettu tuore vihta. Syytämme tästä rosmariinia ja sitä että aitoa sauna & vihta -kombinaatiota on tarjolla aivan liian harvoin. Joka tapauksessa nämä potut ovat aromaattisesti erittäin miellyttäviä edellämainittujen positiivisten ominaisuuksiensa lisäksi.

Raaka peruna à la Saunatonttu

"Resepti" ei taaskaan ole kummoinen. Otetaan perunoita. Tarkennan: Otetaan keskisuuria jauhoisia perunoita. Mieluiten sen verran että niitä jää yli seuraavalle päivällekin mikäli pellille mahtuu. Pestään kunnolla ja halkaistaan kahtia siten että saadaan aikaiseksi symmetrisiä puolikkaita ja mahdollisimman paljon halkaisupinta-alaa. Järjestellään pannulle vieretysten. Sipaistaan halkaisupinnoille hieman oliiviöljyä. Tämä kannattaa tehdä niin että lorauttaa kaikkien päälle pienen noron ja levittää sen sitten sormillaan koko pinnalle. Ei tarvitse liata suteja tai mitään. Jos sattuu omistamaan öljysprayn (sellaisen pumpattavan mihin saa itse laittaa valitsemaansa oliiviöljyä), homman voi hoitaa myös sellaisella.

Rouhaistaan pinnalle pienesti suolaa ja mustapippuria. Sitten kaivetaan kaapista kaikenlaisia mausteita jotka ovat vihreitä. Mieluiten sellaisia jotka on alunperinkin olleet vihreitä. Itsellä yleensä basilikaa, oreganoa, meiramia, salviaa, minttua, rakuunaa ja tietysti reilulla kädellä rosmariinia. Viimeksimainittua kannattaa pyöräyttää morttelissa ennen ripottelua niin maut irtoavat helpommin ja pottujen päällä on pienempiä tikkuja. Kaikki määrät napataan tietysti stetsonista, kuka hullu nyt tällaisia rupeaa mittaamaan. Sopivasti kaikkea. Jos omistaa edelleen sen öljysprayn niin yrttien päälle voi vielä pistää pienen suihkauksen.

Sitten paukautetaan potut uuniin, jonka lämpötila on päivästä (ja joskus ehkä pottujen koosta) riippuen 200-250 astetta. Siellä ne sitten saavat viettää aikaa kunnes näyttävät kauniilta ja tuntuvat valmiilta. Tarkoitus olisi saada niistä sen verran meheviä että pärjäisivät ilman voisilmää. Tosin jos tietää että pääruoassa on nesteitä niin sitten niiden kannattaa antaa paistua vähän kuivemmiksi. Valinta on sinun. Seuraavana päivänä paistetaan lopuista pyttipannua.

Annoksessa on liian vähän perunaa.

Kermainen savulohikeitto

Skotlantilainen pussikeitto

Havaitsin että blogista puuttuu eräs suosikkikeitoistani, joka vielä kaiken lisäksi on oma reseptini. Tämä setti kulki työnimellä "Skotlantilainen pussikeitto", sillä inspiraatio tähän löytyi aikanaan kaupan hyllyltä, jossa oli pussillinen jotain gourmet-keittoa nimellä "Scottish Smoked Salmon with Double Cream" tjsp. En tietenkään missään vaiheessa maistanut kyseistä tuotetta, mutta katsoin että aineslistassa oli perunoita ja porkkanoita ja sosekeitto näytti olevan kyseessä. Enempää informaatiota ei tarvittu.

Tämän voi tietenkin tehdä kaupasta ongitulla savulohella, mutta hienoa tässä on se, että tähän voi käyttää nerokkaasti itse savustettuja lohenrippeitä. BBQ-grillissähän usein on reunoilla ylimääräistä tilaa johon ei millään saa mahtumaan papuvuokaa tai ribsejä tai mitään muutakaan primääriherkkua. Tämän lisäksi kaupasta kun ostaa lohta alennuksesta niin se tulee C-leikattuna (tai B-leikattuna?) mikä tarkoittaa että siellä lohen masupuolella on sellainen melko rasvainen fläbä joka on esimerkiksi kylmäsavulohessa epäesteettinen. No hommahan ratkeaa siten että silpaisee kyseisen fläbän pois ja iskee pakkaseen ja sitten kun tulee aika savustuksen, ottaa ja sulattaa sieltä lohisuikaleita grillin täytteeksi. Ei tarvitse mittailla lämpötiloja tai funtsia aikoja, antaa mennä vaan. Sitten kun savusessiot on ohi niin iskee palaset takaisin pakkaseen odottamaan että tekee mieli savulohikeittoa. (Tai savulohitahnaa, joka myös on namia). Kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. Parhautta on se.

Savustetun lohen räippeitä.

Skotlantilainen pussikeitto

1 l vettä
400 g savulohta nahkoineen
1 kg perunoita
400 g porkkanaa
pari viipaletta ruisleipää
5 dl maitoa
2 sipulia
2 tl suolaa

Lohi erotetaan ruodoista ja nahoista, jotka laitetaan kattilaan veden kanssa. Keitetään 15 minuuttia tai kunnes kokki katsoo makua irronneen tarpeeksi. Juurekset pestään, pilkotaan ja sijoitetaan erilliseen kattilaan jonka jälkeen lohiliemi siivilöidään niiden päälle. Nakataan ruisleipäpalat joukkoon ja lisätään maito. Nestettä pitäisi olla sen verran että juurekset juuri ja juuri peittyvät. Annetaan kiehua kunnes juurekset ovat kypsiä.

Sipuli viipaloidaan. Kuumennetaan pannu, lorautetaan siihen hieman oliviöljyä, lisätään sipulit ja 1 tl suolaa ja paistellaan noin vartin verran eli kunnes sipulit ovat menneet kunnolla kasaan ja ruskistuneet herkullisiksi.

Kun juurekset ovat kypsät, sekoitetaan sipulit, savulohi ja kerma sekaan ja soseutetaan sauvasekoittimella tasaiseksi. Lisätään maitoa joukkoon sen verran että rakenne on itseä miellyttävää. Maustetaan mustapippurilla.

Soppa ei ole kiehuessaan kovin esteettistä, kun maito klunssiutuu ja ruisleivät näyttävät kertaalleen mutustetulta. Ei kannata antaa moisten seikkojen häiritä itseään, sillä lopputulos on kauniin tasainen, täyteläisen värinen ja erityisesti herkullisen makuinen.

Tästä saa myöskin erilaisia versioita ihan vaan muuttamalla sitä kuinka nestemäistä soppa on. Jos tekee oikein tuhtia tahnaa, ei tarvita montaa desiä että kunnon kulhollinen toimii täytenä ateriana. Laihempaa litkua jaksaa sitten ehkä syödä jo koko kulhollisen. Tämä olis muuten varmaan hyvää tarjottuna leipäkulhosta...

Keskeneräisiä töitä ei arvostella!

Kolme pientä porsasta 3 - Fileepekoni

Kolme pientä porsasta -trilogian päättää gastrotieteellinen koeilu, "kanadalainen pekoni", elikkäs pekoni joka on tehty kyljen sijaan possun fileestä. Koska ulkofileessä on rasvaa 3,4%, tätä voidaan kutsua vaikka pistepekoniksi. Tämä projekti vaatii pari päivää suolaamiseen ja lisäksi savustimen jotta pekoniin saadaan savu, joka pekoniin kuuluukin. En ollut koskaan tehnyt tällaista aikaisemmin, mutta tarkoitus on ollut useammankin kerran. Porsastrilogia toimi mukavana motivaattorina aiheeseen.

Perustuotteena on sama tuttu possun ulkofile. Resepti näyttää seuraavalta:

Kanadanpekoni

1 pkt (n1,5kg) possun ulkofilettä
1 l vettä
87 g suolaa
56 g sokeria
10 g Cure #1
1/2 tl timjamia (kuiva)
1/2 tl salviaa (kuiva)
2 valkosipulinkynttä

Tehdään suolaliuos: laitetaan kaikki ainekset lihaa lukuunottamatta kattilaan ja kiehautetaan jotta saadaan sokeri ja suolat liukenemaan. Jäähdytetään jääkaappikylmäksi. Upotetaan liha liemeen ja annetaan maustua 48 tuntia.

Eikö ole rasittavaa että hienosta kielestämme puuttuu kokonaan termi "brine". Jälleen kerran hyviä ideoita otetaan vastaan suomenkielisistä termeistä. Joka tapauksessä possu pitää saada liemen pinnan alle, joten mikäli käytössä ei ole optimaalisen muotoista astiaa, saattaa olla syytä tehdä tupla-annos lientä.

Kun liha sitten on maustunut liemessään, otetaan se pois, huuhtaistaan juoksevan veden alla, taputellaan talouspaperilla kuivaksi ja laitetaan jääkaappiin peittämättömänä vielä vuorokaudeksi. Tällä aikaa pinta kuivahtaa hieman ja savu tarttuu paremmin. Tai näin ainakin isot pojat väittää.

Grilli bbq-lämpötiloihin, koivuklapia savua tekemään, vähän lohta possun kaveriksi jottei tule yksinäinen olo, lämpömittari toiseen päähän kiinni ja ei kun käryämään. Tavoitteena oli saavuttaa sisälämpötila 65C, johon päästiin muutamassa tunnissa. Sen jälkeen siitä mentiin parilla asteella yli kun piti syödä eikä kerennyt vahtaamaan grilliä. Ei se mitään. Rakenne saattoi olla hieman kiinteämpi kuin mihin tähdättiin. Herkkua siis tuli kuitenkin.

Savustuksen jälkeen tämä kaveri kääräistiin elmukelmuun ja laitettiin jääkaappiin vielä vetäytymään seuraavaan päivään saakka. Seuraavana päivänä puukko käteen ja siivua poskeen. Lopputulema oli mukavasti savuisa, kevyen makuinen, edelleen melko mehevä ja helposti syötävä. Mausteet ovat tasapainossa ja mikään maku ei pistä esiin kokonaisuudesta. Pekonia tämä sen sijaan ei ole nähnytkään. Paistelin muutaman palan pannulla, mutta ei tätä kamaa sinne kannata laittaa. Tästä veistetään semipaksuja siivuja leivän päälle, tai kun oikein hurjaksi innostutaan, niin leikataan puolentoista sentin siivut ja paistetaan pihveinä perunan kera. Hyviä oli. Ei siis tuon 67C:n jälkeen tuntunut kaipaavan enää lisäkypsennystä, mutta ei siitä pahastunutkaan.

En tiedä oliko tuo kaksi astetta kriittinen ero, mutta aika lohkeilevainen rakenne tähän tuli. Tosi ohuita viipaleita ei siis saanut aikaiseksi. Rippeitä ja kulmapaloja tuli heitettyä vielä kauden viimeisiin BBQ-papuihin jossa ne levittivät savuisuuden ilosanomaa kasvisystävilleen. Parhautta oli kuitenkin kun otettiin siivula mäskiin tehtyä saaristolaisleipää, vähän juustoa ja muutama rehu sekä kunnon viipale savupossua. Kyllä maistui.

Tuhannen taalan kysymys on tietenkin että kannattaako tällaista sitten ruveta askartelemaan. Jos käytössäsi on savustin ja lähes ilmaista possunlihaa, niin mielestäni ehdottomasti. Peittoaa kaupan leikkeletiskin mennen tullen ja skabaa kunniakkaasti paremman luokan leikkeleentuottajien kanssa. Tosin jos mieli tekee pekonia, niin sitten kannattaa tehdä pekonia. Tällainen kaveri on kuitenkin kompakti paketti, sen saa hyvin mahdutettua savustimeen samalla kun pössyttelee jotain muutakin.