Vesiviljelmä

Päätin sitten pistää keittiön nurkkaan tulemaan vähän tuorevihreää. Koska rakentelu on hauskaa, kyhäsin bubbler-hydron bilteman muovilaatikosta ja akvaarion ilmapumpusta. Maalasin vielä mustaksi että näyttäs hyvältä. Ja ettei tulis levää mun vesivarastoon. Pieleenhän se meni, ei se spraymaali siihen muoviin tarttunu vaikka purkki niin väittikin. Olis pitäny varmaan hioa se ensin karkeaks. Tai jotain. No nyt se on tommonen. Jos siinä pari rehua kasvais niin kiva olis. Rakennan uuden jos ei miellytä.

Tässä vaiheessa ainakin näyttää nätiltä, mutta pitää pikkasen enemmän mekkalaa kun mun mielestä salaatin tarvitsis. Vaikka ostin superhiljaisen ilmapumpun.

Päänvaivaa aiheuttaa suuresti se että kuinka korkealle tuon vedenpinnan kannattaa nousta tällaisessa bubblerissa. Niille jotka eivät tiedä tai pysty kuvista päättelemään, kerrottakoon että kyseisessä systeemissä on laatikollinen vettä johonka on sijoitettu ilmakivi(ä), joiden kautta edellämainittu ilmapumppu pitää veden hapekkaana. Siihen veteen sitten laitetaan hieman ravinteita ja niitä ne kasvit sitten juoda jollottavat juurillaan. Probleema syntyy siitä että kuinka paljon niitä juuria sen veden pitää hivellä. Jotkut lähteet sanoo että pitää juurten olla kokonaan upoksissa ja toiset sanoo että veden pitää olla hieman niitten korien (joissa on multaa ja juuria) alapuolella, jotta itse paakku ei ole vedessä mutta juuret hieman kasvettuaan ulottuu sinne ravinneseokseen. Ja useissa lukee että riippuu kasvista. No totta kai varmaan riippuu kasvista, mutta mille kasveille sitten mitäkin, kysyn mä vaan.

Joka tapauksessa, nyt siellä kasvais 11 ruukullista yrttejä. Toivottavasti kaikki ei kuole pois ennen kuin ehdin jotain niistä käyttää...


Pikkusiskon pyynnöstä pientä pictoriaalia: Hankitaan Biltemasta laatikko. Mitat on 39x56x19cm.


Piirretään huolella ja hartaudella sadasosamillin tarkkuudella paikat rei'ille.


Kosautetaan ne reiät siihen kaapista löytyvällä reikäsahalla. Melkein sopivan kokonen teräkin. Sitä ennen tietty porataan pilottireiät jottei mee sadasosamillit vinksalleen.



Ykstoista reikää on just jämpti tän kokoseen boksiin.


Vähän rupusta jälkeä tuo sahaporahärveli tuppaa jättämään. Aijai.

Ei muuta kuin puukko käteen ja veistellään skrubut poijes jotta saadaan siistit kolot. Samalla laajennetaan niitä sen verran että kaupasta ostettavat valmisyrtit menee niihin jämptisti. Vähemmän kovat jätkät olis ehkä hankkinu jostain sopivan kokosen poranterän, mutta mä tykkään tästä käsityöstä. Lisää laatikon arvoa.

Ja johan alkaa näyttää fiiniltä. Porasin samantien siihen reunaan reiän ilmaletkua varten.

Sitten ei muuta kuin spraypullo käteen ja siitäkös se riemu sitten repeää. Nimittäin tän boksin pinta oli tosiaan semmonen että vedettyäni siihen päälle valoaläpäisemättömän kerroksen mattamustaa, havaitsin että se pirulainen kuoriutuu siitä pois ilman että tarvii edes pahemmin koskea. Koetin sitä kylkeä sitten vähän hiekkapaperilla hinkkasta ja totesin että hiottuun kohtaan vaikuttais maali jämähtävän paremmin kiinni. Mutta millään en jaksanu enää vetää maaleja pois ja alottaa alusta. Joten seuraava laatikko, jos sellainen joskus tulee, vetästään 240 hiomapaperilla ensin ja spreijataan vasta sitten. Tai sit voi tietty ostaa laatikon josta ei näy läpi. Siinä vaan kärsii taas se käsityö...

Kaupasta saa rehuja valmiiksi purkitettuna, ei tarvii edes leikkiä siementen kanssa. (Tämä ei tietenkään estä leikkimästä siementen kanssa. Kylppärissä on itämässä chiliä, tomaattia ja pari erilaista basilikaa.) Ei muuta kuin 25 litraa vettä ämpäriin (ulottuu korien alapintaan), Advanced Hydroponicsin lannoitetta sekaan puolet ohjeellisesta annostuksesta, ilmakivet kiinni pumppuun ja lootan pohjalle, pumppu käyntiin ja rehut paikalleen. Sitten vaan odotetaan että koska ne kuolee pois.



EDIT: Salvia oli varmaan saanu pakkasta matkalla sillä se kuolla kupsahti ensimmäisen vuorokauden aikana. Muut meinas kanssa ruveta rupsahtamaan pikku hiljaa, josta päättelin että vesi on liian korkealla ja ne on liian märkiä. Otin nestettä pois sen verran että pinta liplattaa just ruukkujen alapuolella. Näyttäisivät voivan paremmin. Kahtotaan.

EDIT 11.3.: Kuolla kupsahtelevat jokainen yksi kerrallaan (kuten veikattu). Syitä voin vain arvailla. Liian kuivia, liian märkiä, liikaa ravinnetta, liian vähän ravinnetta, liian vähän valoa (ei ainakaan liikaa), liian kylmä, liian hapan, ei voi tietää. Mittasin pH:n ja se oli aika korkeilla lukemilla. Yritän madaltaa sitä. Tätä odotellessa pitää hankkia lisää yrttejä. Ruohosipuli kasvaa ihan kivasti vielä, muut on aika lannistuneen oloisia.

Stilton-juustokakku

Joulu oli ja joulu meni. Jouluna tuli syötyä stiltonia, pipareita ja portviiniä. Uudeksi vuodeksi tuli tehtyä myöskin mojitojuustokakkuja, joita mutustaessa tuli mieleen että mitäs jos tekisi sen juustokakun pohjan pipareista. Ja mikäs sopisi sen paremmin piparipohjalle kuin stilton. Reseptejä guugeloimalla löytyi muutamakin kandidaatti joita sitten vähäsen piti virittää suomalaiseen makuun ja paikallisiin mittayksiköihin. Stiltoncheese.com tarjosi Stilton Party Cheesecake reseptin jonka muokkasin seuraavanlaiseksi:

Stilton-juustokakku

Pohja
250g piparimuruja
75g voita
Täyte
250g stiltonia murennettuna
400g maustamatonta tuorejuustoa
200g ranskankermaa
1 dl sokeria
3 munaa
3/4 dl vehnäjauhoja
2 rkl sitruunamehua
1 tl vaniljasokeria

Piparimurut ja sulatettu voi sekoitetaan ja seos painellaan irtopohjavuoan pohjalle. Annetaan jäähtyä.

Tuorejuusto ja sokeri sekoitetaan sähkövatkaimella, sekaan lisätään munat yksi kerrallaan, jauhot, vaniljasokeri ja lopuksi ranskankerma. Sekoitetaan tasaiseksi. Viimeisenä sekoitetaan joukkoon murennettu stilton jota ei enää sekoiteta tasaiseksi massaksi vaan jätetään kokkareiksi.

Seos kaadetaan pohjan päälle vuokaan ja paistetaan 160C uunissa tunnin verran. Annetaan jäähtyä huoneenlämmössä pari tuntia ja jääkaapissa yön yli.

Nautitaan portviinin kanssa.

Kakusta tuli erinomainen, vaikka itse sanonkin. Maku on miellyttävän täyteläinen ja stiltonmaisen terävä. Rakenne on sen verran tiivis kuin mielestäni juustokakussa olla kuuluukin. Täytettä oli hyvä määrä, mutta pohja saisi olla hieman paksumpi. Vuoka taisi olla 22cm. Myöskin näissä pipareissa ei oltu leipomisvaiheessa voin kanssa kitsasteltu, joten vähempikin rasvamäärä olisi riittänyt.

Tämän kakun kanssa pieni pala riittää pitkälle, sillä ainoat kevyet ainesosat taitavat olla vehnäjauho ja sitruunamehu. Ei sikäli että ennenkään tällainen olis haitannu. Jouluporttini Taylor's 10yo maistui itse asiassa tämän juustokakun kanssa paremmin kuin pelkän stiltonin ja piparien. Viinin mausteisuus ja juustokakun täyteläisyys menevät loistavasti yhteen.

Yleisesti ottaen kuitenkin juustokakkuja vois tehdä pienemmissä vuoissa. Olisivat halvempia ja pieni pala riittää lähes poikkeuksetta pitkälle. Kokeilis siinä samalla vaikka että muuttuuko maku jos käyttää 13% tuorejuustoa. Tosin stiltonin saatavuus saattaa olla ongelma ennen seuraavaa joulukautta. Saiskohan sitä postimyynnillä...

Pakastepizzaa

Oli tässä joku aika sitten pizzatalkoot. Homman ideana oli tehdä pizzaa sen verran suuri satsi että sitä riittäisi pidemmäksikin aikaa. Pakastin nimittäin toimii pizzojen säilyttämiseen yllättävän hyvin.

Homma toimii sillä tavalla että kasataan pizza, aivan niinkuin normaalistikin, mutta sen sijaan että se lykättäis uuniin, laitetaankin se kertaalleen käytettyyn pizzalaatikkoon ja sijoitetaan suuren arkkupakastimen puolelle odottamaan sitä että pizzan himo iskee kymmenen jälkeen kun alakerran lafka ei enää suostu myymään ravintoympyröitä.

Tätä monimutkaista prosessia havainnollistaakseni otin kuvasarjan josta ilmenevät lähes kaikki kriittiset vaiheet.

1. Kaulitaan pizzapohja. (paikataan kuvassa näkyvä reikä!) Jolle minulla ei ole mitään oikeaa reseptiä. Siitä tulee hyvä kun laittaa 5 desiä jauhoja (riittää 3-4 pizzaan) ja pussin kuivahiivaa ja teelusikallisen suolaa. Lämmintä vettä lisätään joku kolme desiä kunnes taikina on "sopivaa" (eli aika löysää ja tarttuu taikinakoukkuihin). Annetaan kohota ja alustetaan puolella desillä öljyä ja sopivalla määrällä jauhoja pizzataikinaksi. Kaulimiseen mulla ei myöskään ole vieläkään kunnollista kalua, joten joudun nysväämään joko pulikalla tai ala-asteella tekemälläni kaulimella. Pitäis käydä leikkimässä sorvin ja koivuhalon kanssa...



2. Levitetään tomaattikastike. Joka sekin vedetään lonkalta joka kerta. Tärkeitä pointteja on sipulin kuullottaminen ja tomaattikastikkeen keittäminen kasaan. Yksi sipuli, yksi tomaattimurska, yksi pyrepurkki, hyvä tulee. Maustetaan valkosipulilla, suolalla, mustapippurilla, korianterilla, paprikalla, basilikalla, oreganolla, etikalla, soijakastikkeella ja sokerilla. Punkulla jos sitä sattuu kaapissa lojumaan. Ei se niin nökönuukaa ole.



3. Asetellaan täytteet. Jotkut heittelee täytteet miten sattuu, minä asettelen ne kirurgisen tarkasti jotta kaikissa paikoissa on varmasti yhtä paljon. Ei sekään niin nökönuukaa ole, kunhan on just eikä melkeen.

Tämän yksilön täytteiksi päätyivät kestosuosikkini salami (myydään lähikaupassa nimellä meetwursti, tähän satsiin päätyi kaupan halvin vaihtoehto, mutta vastaisuudessa palaan takaisin atrian valkosipulimeetwurstiin joka on hyvää)...



...kinkku...




... ja ananas.


4. Kuorrutetaan juustolla. Itse olen tykästynyt kermajuustoihin kuten Oltermanniin tai sen kaltaisiin tuotteisiin. Haaveena on tietysti että sais tehtyä pizzan itse tehdystä juustosta, mutta siihen on vielä vähän matkaa. Ihan ok juustoja on jo saanu aikaseksi, mutta jotta niillä voisi kruunata pizzan, on vielä tuotekehiteltävä. Ajattelin että jos sais aikaan sekoituksen mozzarellaa ja cheddaria niin niillä sais varmasti hyvän pizzan. Tänään kuitenkin kuorrutteena halpiskermajuusto.


5. Ja sitten ei muuta kuin laatikkoon. Tai uuniin. Tämän päivän saldo oli viisi pakastepizzaa ja kolme paistettua pizzaa. Pakastepizzojen ongelma on siinä että pizzojen kulutus lisääntyy valtavasti kun niitä on tarjolla. Joten kyseiset herkut ei kauaa säilyneet pakastimessa. Eipähän päässeet ainakaan pilaantumaan. Tosiaan yllättävän vähän siitä huomaa että se on pakastimessa käyny. Juusto ei ole ihan yhtä mehevää, mutta tarjolla on silti tuoretta tavaraa joka pätkii kaupan kaman mennen tullen ja valmistuu kymmenessä minuutissa (kunhan uuni on lämmin, eli meillä noin tunnissa...)

Semmosia. Päivän maut olivat siis edellämainittu kinkku-ananas-salami, aina yhtä herkullinen kylmäsavulohi-mozzarella (toimii tuoretomaatilla tai ilman) jonka päälle revitään heti paistamisen jälkeen tuoretta rucolaa, sekä simppeli feta-paprika. Viimeiseen sentään on käytetty ihan itse tehtyä fetaa joka taitaa alkaa olla jo pari kuukautta kypsynyttä ja varsin oivaa kamaa.

Mulla on pizzakiven virkaa toimittamassa joku kivenmöhkäle jonka olen käynyt näytepalana hakemassa bauhausista. Pikkusen pieni se on (30x30cm) mutta vaan pikkuisen. Sen verran halpa oli myös että pitäis käydä ostamassa pari lisää niin vois nostaa pizzan kivineen pois uunista, jolloin pohjasta tulis vielä entistä rapeampi. Mutta hyviä tulee näinkin, täydellä höngällä grillivastusten alla.

Tällä kertaa ei tullut tehtyä barbecue-kana-maissi-banaani-pizzaa, joka myös kuuluu pidempiaikaisiin suosikkeihin. Ja edelleen on kokeilematta se neljän juuston pizza. Tarttee tehdä lisää pizzoja...

Mozzarella

Ensimmäinen kokeiluni mozzarellan kanssa ei tuottanut hyviä tuloksia. Toinen sen sijaan oli kerrassaan tyydyttävä. Tuloksena oli kaunis mozzarellapallura joka varsin miellyttävän ulkomuotonsa lisäksi oli erinomaisen maistuva. Pikkuisen kuivanlainen kenties, mutta ottaen huomioon että tämän mollukan tekemiseen meni noin tunnin verran aikaa, pidän tulosta kerrassaan mahtavana.

Resepti oli peräisin cheeseforum.orgista ja noudatin sitä mahdollisimman tarkasti. Maitona käytin Valion täysmaitoa.

Vesihaudetta minulla ei ollut, mutta ensi kerraksi pitää sellainen virittää. Levyllä lämmittäminen tarkoitti sitä että kattilan sisältä löytyi noin 15 asteen lämpötilaeroja. Ensi kerralla voisi myös yrittää isompaa satsia.

Basilikalihapullat

Kun ei oo syöny koko päivänä mitään, niin basilikalihapullat on tosi hyviä.

Pseudoramen

Japanissa vierailusta jokunen vuosi sitten jäi miellyttävät muistot ramen-nuudelikeitosta joka oli hyvää ja jota myytiin riittävän isoina annoksina. Sitähän piti sitten kotimaassakin päästä kokeilemaan, mutta reseptiä ei tietenkään ollut.

Alkuperäinen idea on saattanut hieman hälventyä matkan varrella kun oma inspiraatio on latonut väliin asioita. Siksipä en tätä ehkä kehtaa rameniksi kutsua.

Soppa koostuu nuudeleista, täytteistä ja liemestä. Nuudelit ovat koko homman helpoin osa, niitä ostetaan vaan kaupasta ja keitetään sopivan kypsiksi. Tykkään ostaa tätä soppaa varten semmoisia suoria japanilaisia nuudeleita, mutta aina ei jaksa mennä itämaamarketteihin kun S-marketistakin saa nuudeleita.

Liemi on kaksijakoinen juttu. Tottahan siitä tulee paljon parempaa kun sen tekee itse alusta lähtien, mutta vaiva ja raaka-aineiden kulutus on kuitenkin aika valtavaa verrattuna syntyvän liemen määrään. Joten joskus sitä ottaa sitten vaan valmista fondia ja tekee siitä. Tällä kertaa tein alusta lähtien itse.

Liemiä varten pakastan aina kaikki ylijäämäpalat lihoista, kuten luut ja nahat. Samoin joulukinkuista ja vastaavista isoista paistotuotteista tulee ylimääräistä paistolientä joka kannattaa laittaa pakkaseen. Sillä on hyvä maustaa keitoksia.

Liemi

2 kanan luut ja nahat
1 valtava sipuli
6 kynttä valkosipulia
kymmenen sentin pätkä inkivääriä
musta- ja maustepippureita
suolaa
vettä
kinkun paistolientä

Ramen-liemi (2 annosta
1,5 litraa edellämainittua lientä
3 valkosipulinkynttä
5 cm inkivääriä
1 rkl soijakastiketta
2 rkl miriniä
1 rkl omenaviinietikkaa
loraus seesamöljyä


Kanat pilkotaan vähän ruhoa pienemmiksi osiksi. Valkosipulinkynnet halkaistaan ja inkivääri pilkotaan peukalonpään kokoisiksi paloiksi, sipuli pilkotaan neljään osaan. Kaikki ainekset laitetaan 5 litran kattilaan ja täytetään piripintaan vedellä. Keitetään 6 tuntia hiljaisella tulella ja lopuksi siivilöidään. Sekaan laitetaan maun mukaan kinkun paistolientä.

Ramen-lientä varten inkiväärit ja valkosipulit viipaloidaan mahdollisimman ohuiksi. Liemi kuumennetaan kiehuvaksi ja mausteet lisätään. Nostetaan pois liedeltä ja annetaan hautua hetken aikaa.

Täytteistä tärkein on minulle liha, jonka resepti on myöskin peräisin kyseiseltä japaninmatkalta. Tai ainakin inspiraatio. Tällä tavalla valmistettuun lihaan tulee mukavan maun ja rakenteen lisäksi ihana tahmea pinta kokoonkeitetystä marinadista. Se tietysti huuhtoutuu pois kun liha ja liemi kohtaavat toisensa, mutta kaikkea ei voi saada. Kyseisen ilmiön takia joku muu saattaisi käyttää keitossa jopa jotain muuta lihaa. En minä.

Tahmea possu

20 cm pätkä pitkittäin halkaistua porsaan ulkofileetä
2 rkl sokeria
2 rkl soijakastiketta
2 rkl omenaviinietikkaa
1 tl kuivattua inkiväärijauhetta

Sokeri, soija, etikka ja inkivääri sekoitetaan keskenään. Sokerin tulee liueta kokonaan nesteeseen. Filee laitetaan muovipussiin ja marinadi kaadetaan päälle. Mitä kauemmin jaksaa marinoida, sen parempaa tulee. Neljästä tunnista ylöspäin.

Liha otetaan pois marinadista ja paistetaan kauttaaltaan ruskeaksi pannulla. Kun liha on ruskistettu, aletaan pannulle kaataa marinadia pieninä annoksina. Kun marinadista on haihtunut lähes kaikki neste, kaadetaan lisää. Näin jatketaan kunnes kaikki marinadi on käytetty ja liha on kypsää. Annetaan jäähtyä pannulla.

Liha leikataan poikittain viipaleiksi. Parhaimmillaan se on kun se on sisältä hieman punertavaa, mutta ei raakaa. Tahmeaa kastiketta voi halutessaan sivellä lihaviipaleiden päälle.

Toinen ehdottoman tärkeä täyte on tuore pinaatti. Sitä saa olla niin paljon kuin sielu tai lompakko sietää. Minun sieluni sietäisi enemmän kuin lompakkoni. Miten voi olla että pinaatti maksaa enemmän kuin naudan sisäfile? Tai kaksi kertaa niin paljon kuin italialainen salami. Vääryyttä on se. Eikä ollu edes suomalaista, kun se olis ollu kalliimpaa.

Pinaatti kuitenkin kiehautetaan nopeasti vain juuri sen verran että se vähän pehmenee. Keitetty pinaatti ladotaan lävikköön ja annetaan sen painautua tiiviiksi möykyksi, joka leikataan keittoannosta varten sitten paksuiksi viipaleiksi. Ja hyvää tulee. Minä teen sillä lailla että keitän pinaatit reilussa vedessä, nostelen ne sieltä pois reikäkauhalla ja keitän heti perään samassa vedessä nuudelit. Näin voin uskotella itselleni että pinaatista irtoava kama joka värjää veden vihreäksi, hyödyntää nuudeleitani.

Monesti, mutta en joka kerta, teen keittoon sushista tuttua hieman makeaa munakasrullaa.

Munakasrulla

2 munaa
2 tl soijakastiketta
1 tl suolaa

Ainekset sekoitetaan keskenään tasaiseksi, ei vatkata. Munakasrullaa varten lämpimälle pannulle kaadetaan ohut kerros munakasmassaa. Massan tulee hyytyä, ei paistua. Kun ohut kerros on hyytynyt, se rullataan tiukaksi rullaksi, työnnetään pannun reunalle ja kaadetaan seuraava ohut kerros pannulle hyytymään. Kun tämä kerros on hyytynyt, se rullataan edellisen kerroksen päälle edelleen mahdollisimman tiukaksi paketiksi. Näin jatketaan kunnes kaikki massa on käytetty.

Valmiin rullan annetaan jäähtyä, jonka jälkeen se viipaloidaan syömäkelpoisen kokoisiksi paloiksi.

Sitten kun kaikki ainekset on tehty, soppa kasataan. Lautasen pohjalle laitetaan nuudeleita, lihaa, pinaattia ja munakasrullaa esteettisesti miellyttäväksi asetelmaksi. Päälle kaadetaan kuumaa lientä kippo täyteen.

Sopan päälle laitetaan tuoreita vihanneksia, kuten ohueksi viipaloituja retiisejä, kurkkua, ruohosipulia tai tuoresipulia. Mitään näistä ei sattunut olemaan, joten kompensaatioksi livautin liemen sekaan ohuita sipulisiivuja. Ei ollut kummonen koriste, mutta pitäähän ruoassa sipulia olla jossain muodossa.

Omppupiirakka

Olisinko Pastanjauhannasta bongannut ensimmäisen kerran tämän instant-kestosuosikkiomenapiirakan. Kyseinen resepti on alunperin peräisin Ruokatorsta-keittokirjasta jonne on kasattu Hesarin Ruokatorstai-reseptejä iso kasa. Hypistelin opusta kirjakaupassa mutta onnistuin vastustamaan kiusausta. Voi sitten törsäillä juustotarvikkeisiin enemmän.

Tämä piirakka onnistui mukavasti useamman kerran ihan perus irtopohjavuoassa, mutta kyllä sen tekeminen sen verran säätö oli että ihan aito americcalaistyylinen piirakkavuoka tarvittiin. Herttoniemestä löytyi Bake and Party -niminen ruoanlaittotilpehööriin erikoistunut puoti, joka halusi myydä minulle haluamani vuoan tarjoushintaan. Nyt on sitten oikea piirakkavuoka ja johan rupes lyyti kirjottamaan.

Itse resepti menee näin:

Omenapiirakka

4,5 dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
150 g voita
sopivasti kylmää vettä (0,5-1 dl)

7 pientä hapanta omenaa
1,75 dl sokeria
2 rkl vehnäjauhoja
1/4 tl muskottia
1 tl kanelia
2 rkl voita

Ensin tehdään taikina. Voi nypitään jauhojen ja sokerin kanssa tasaiseksi massaksi käsin. Vettä lisätään kunnes taikina pysyy kasassa eikä murene. Laitetaan jääkaappiin kiinteytymään noin tunniksi.

Omenat kuoritaan ja paloitellaan. Sokeri, jauhot ja mausteet sekoitetaan omenapaloihin.

Jäähtynyt taikina pätkäistään puoliksi ja puoliskot kaulitaan pohjaksi ja kanneksi. Pohja laitetaan piirakkavuokaan, omenatäyte kasataan päälle, voi vuollaan täytteen päälle ja koko komeus peitetään taikinakuorella. Tilkitään reunat ja pistellään pintaan haarukalla reikiä. Ripotellaan päälle sokeria koristeeksi.

Piirakka laitetaan 200-asteiseen uuniin, paistetaan 15 minuuttia, tiputetaan lämpö 175 asteeseen ja annetaan paistua vielä 45 minuuttia. Piiraan annetaan jäähtyä kunnolla ennen syömistä.

Originaali taitaa kehottaa voitelemaan piirakan vielä kermalla ennen paistamista, mutta ei sitä yleensä ole kermaa lojumassa kaapissa ja nyt kun olis ollu niin ei muistant. Jonain päivänä vielä kokeilen sitäkin.

En myöskään ihan joka kerta leiki sen uunin lämpötilan kanssa vaan heivaan sen suoraan 175 asteeseen ja eipä siinä lopputuloksessa kauheesti eroa ole. Ei sinäänsä että mä mitään kelloa myöskään muistaisin kattoa. Otetaan pois kun se on kypsää. Piirakassa se on niin helppoa kattoa.

Malttamattomana sällinä mun piirakat myöskin kokee pikajäähdytyksiä, joka saattaa tarkoittaa pakastimen kautta käyttöä jos oikeen piirakanhimo painaa päälle. Sisus on nimittäin kuumana vielä melko juoksevaa joten kyllä se viileäksi kannattaa saada ennen korkkaamista.

Granny Smitheistä tuli tosi makeaa piirakkaa. Valkeat kuulaat oli kivoja, niissä oli happamuutta sen verran että sokerin määräkään ei tuntunut yliampuvalta.